Lumihuippuisten vuorten keskeltäMediadiplomi
Kun Nightwish julkaisi puolisen vuotta sitten Eva-sinkkunsa, olin toiveikas. Kappale ei ollut erityisen hyvä eikä säväyttänyt minua tippaakaan - itse asiassa korvani sanoivat sen olleen huonoin Nightwishilta siihen asti kuulemani -, mutta se kuulosti siltä miltä pitikin: Tuomas Holopaisen kynästä tulleelta. Uuden laulajan äänikin kuulosti ihan hyvältä - ei erityisen kiehtovalta, mutta ei ärsyttävältäkään. Kaikki aiemmat Nightwishin levyt ostaneena jäin taka-alalle odottelemaan tulevaa. Toivoin parasta (sillä sillä hetkellä vaikutti siltä, että laulaja oli oikein sopiva) ja pelkäsin pahinta (sillä vuoden 1998 jälkeen Nightwishin tuotanto on miellyttänyt minua levy levyltä vähemmän).
Vain silmänräpäystä myöhemmin Amaranth romutti kaikki toiveeni. Olin enemmän kuin aavistuksen järkyttynyt, kun jouduin painamaan cd-soittimen stop-nappia kesken ensimmäisen kuuntelukerran. Niin ei ollut tapahtunut koskaan aiemmin. Ei koskaan. Ei edes Nemon kohdalla. Minä en vain kestänyt kuunnella Amaranthia loppuun asti.
Näytin kuitenkin olevan yksin särkevien korvieni kanssa, sillä kaikki muut näyttivät suorastaan rakastavan kyseistä kappaletta. Sitä soitettiin joka puolella, kaikkialla kuuli siitä kehuja. Minun korvieni mielestä kyseisessä biisissä oli kuitenkin pielessä kirjaimellisesti kaikki: melodia, soittimet, laulaja, sanat. Koko renkutus kuulosti sirkusrallatuksen ja diskobiisin sekasikiöltä, johon oli ympätty omituista kieuntaa ja kilinää. Laulajan ääni kuulosti hyvin monessa kohdin samalta kuin Evanescencen tai Within Temptationin laulajan. Syyni olla kuuntelematta kyseisiä bändejä on juurikin se, että inhoan niiden laulajien ääniä syvästi. Ja nyt samanlainen ääni oli pesiytynyt vielä Amaranthiinkin. Lisäksi koko kappaletta leimasi hyvin epänightwishmainen iloisuus, joka ei sopinut yhteen muka-surullisen musiikkivideon kanssa pätkän vertaa.
Jäin edelleen odottelukannalle, sillä eiväthän albumeilta lohkaistut sinkut koskaan anna oikeaa kuvaa koko levystä. Parempi kuunnella koko lätty ja päättää vasta sitten, tykätäkö vai ei. Olihan Oncellakin peräti kolme hyvää kappaletta, vaikka kaikki levyltä lohkaistut sinkut olivat huonoja.
Sitten Dark Passion Play ilmestyi. Ja, tuota. Se sai kriitikoilta hyvät arviot. Minulta ei.
The poet and the pendulum alkoi lupaavasti, mutta lässähti täysin kertosäkeen kohdalla. Olen kuullut muiden kehuvan TPATP:tä mestariteokseksi, mutta kuunnellessani sitä ensimmäistä, toista ja vielä kahdettakymmenettäkin kertaa ainoa päähäni mahtuva ajatus oli, että lapsikin osaisi kirjoittaa paremman kertosäemelodian. Kappale kyllä parani myöhemmin, mutta typerryttävän kulunut kertosäe seurasi läpi kymmenminuuttisen eepoksen kuin haamu.
Bye bye beautiful oli lattea. Marco Hietalan ääni tosin kuulosti siinä hyvältä. Cadenceoof her last breathissa melodia oli heikko ja uuden laulajan ääni kuulosti Amy Leeltä. Master passion greed oli miellyttävä poikkeus, ihan kuuntelemisen arvoinen. Eva oli mikä oli, ja Sahara kuulosti enemmän kuin lattealta, kun siitä poisti mielessään kaikki efektit. Efekteineen se tosin oli ihan okei, ainakin parin kuuntelukerran ajan. Whoever brings the night ja For the hear I once had kuulostivat jälleen Evanescence-kopioilta. The Islander oli outolintu, johon en kyennyt tarttumaan millään muotoa. Last of the wilds kuulosti country-musiikilta. 7 days to the wolves oli jälleen kirskahtelevan kuuloinen uuden laulajan kireällä äänellä, mutta tarjosi mukavan viulu(?)soolon. Meadows of heaven kuului jälleen latistavaan sarjaan karmean gospel-kuoronsa kera.
Paljon kehutulla albumilla oli kaksi oikeasti kuunneltavaa biisiä. Kummallakaan ei laulanut Anette Olzon.
Tällä saavutuksella DPP:stä tuli ensimmäinen Nightwish-albumi, joka minulta jäi ostamatta. Se myi tosin muuten erinomaisesti, Suomessakin triplaplatinaa vai mitä se nyt oli. Tyydyin siihen, mukavaa jos yhdelle menneisyyteni susoikkibändeistä tuli menestystä. Meidän yhteinen aikamme näytti kuitenkin olevan ohi, hei hei. Bändi oli karannut liian kauas siitä, mihin vuonna 1998 ilmestyneessä Oceanbornissa ihastuin.
Jonkin aikaa sen jälkeen kuulin Tarja Turusen uuden sinkun I walk alonen. En ollut seurannut Turusen tekemisiä sen jälkeen, kun hänet potkittiin ulos Nightwishista. En juuri yllättynyt, kun uutta sinkkua kuvailtiin minulle laahaavaksi tusinahutuksi. Tuomas Holopainen on lahjakas säveltäjä, jonka veroisia on harvassa ja jolla on aivan oma tyylinsä, ja nyt hän ei ollut tekemässä Tarjalle kappaleita. Totta kai se näkyi.
Minä kuitenkin pidin I walk alonesta. Ei, se ei aiheuttanut samanlaista wow-efektiä kuin Sacrament of wilderness aikoinaan, mutta siitä puuttui upeuden lisäksi myös se äärimmäisen ärsyttävä tekijä, joka löytyi uuden Nightwishin musiikista. Latasin Turusen kotisivuilta pari näytekappaletta tulevalta albumilta ja hieroin korviani vielä pari päivää senkin jälkeen, sillä kappaleet kuulostivat karmeilta.
That’s that. Ajattelin antaa Turusenkin albumille vielä mahdollisuuden, olinhan kuullut vain kolme neljästätoista biisistä.
Kaksi päivää sitten sain käsiini koko albumin. Ei tästä edelleenkään mitään wow-efektiä tule, ja osa kappaleista kuulostaa vähän keskeneräisiltä, mutta itse löysin lätyltä lopulta enemmän kuunneltavia kappaleita kuin DPP:ltä. Ei sillä, että näitä kahta albumia juuri voisi verrata toisiinsa.
Minua jaksaa edelleen ihmetyttää tämä Nightwish-Turunen-vastakkainasettelu ja se, miten ihmiset jaksavat morkata Turusta. Yleinen ilmapiiri tuntuu olevan sellainen, että kaikkea hänen tekemäänsä pidetään automaattisesti täytenä skeidana. Jos joku erehtyy sanomaan pitävänsä Turusen musiikista, hän saa helposti vastaansa pilkallisen naurun. Rouvan albumikin näytetään leimaavan surkeaksi, vaikka suurin osa ihmisistä ei ole kuullut siltä kuin sen yhden ainokaisen sinkun. Vastaavasti uudesta Nightwishista on tullut pyhä lehmä. Jos erehtyy sanomaan, että piti enemmän vanhasta Nightwishista, saa vastaansa nyrkinpuintia, ivaa ja huutoja, jotka kertovat, miten arvostelukyvytön ameeba onkaan.
En minä sano, ettei mielipidettään saisi ilmaista. Totta kai saa. Mielipiteen ilmaiseminen ja sen leimaaminen ainoaksi totuudeksi ovat kuitenkin eri asioita. Minä en pidä uudesta Nightwishista ja sanon sen, mutten missään vaiheessa väitä, että kanssani eri mieltä olevat olisivat vailla arvostelukykyä ja kuuloa.
Minä ymmärrän mielipiteiden kärkevänkin ilmaisun, mutta minä en ymmärrä sitä yliagressiivista pilkkaa, joka Tarja Turuseen kohdistetaan. Minä ymmärrän ihmisten viehtymyksen Anette Olzonin ääneen, mutten sitä, miksi eri mieltä olevia katsotaan kuin halpaa makkaraa.
Missä vaiheessa tästä oikein tuli sota, jossa jokaisen on valittava pilkuntarkasti toinen puoli? Jäikö minulta jotakin välistä?
Lähetetty Lauantaina, 17. Marraskuuta 2007 kello 18:16. Osion Et edes halua tietää, Elämä alla. Kommentointi ei ole sallittu.
Lumihuippuisten vuorten keskeltäMediadiplomi
On päiviä, jolloin me kaikki pelkäämme pimeää.
Voi kuule, et Sinä ole yksin.Vaikka pidän Amy Leen äänestä, en löydä Amaranthista mitään sellaista, mikä korvaani miellyttäisi. Jo silloin kun uutta laulajatarta etsittiin, minua harmitti, miksei pojat tehneet tätä levyä keskenään. Hietalalla on mahtava ääni ja olisivat he voineet ottaa vietailevia tähtiä mukaan, jos siltä tuntuu.
Marraskuu 17, 2007 kello 21:18Turusesta en sano vielä mitään, olen kuullut sitä liian vähän.
Niin, Olzonistakaan en sano mitää, olisi hyvien tapojen vastaista.
Nightwish valitsi itse uuden laulajansa. Ihan varmasti tiesivät jo “Olzonin” lähettämän demon perusteella minkälaista laulutyyliä hän edustaa. Että näin ollen bändi on itse päättänyt siirtää musiikillista linjaustaan kohti popahtavampaa tyyliä… Mutta miksi? Minusta tuntuu, että yhtye haluaa tavoittaa enemmän kuulijoita. Sitä kautta saadaan enemmän fyffee.
Marraskuu 18, 2007 kello 14:26Lähettämäni kommentin aikaleima edistää tunnilla, on tunnin etuajassa. Vai olenkohan minä vielä siinä kesäajassa? O-ou.
Marraskuu 18, 2007 kello 14:28Kiitos Petri, korjasin tosiaan tuon kellon talviaikaan.
Olzonista sen verran, että en minäkään epäile, etteikö Holopaisen olisi tiennyt alusta asti, millaisesta laulajasta on kyse. Anetten ääni on paljon tavallisempi tämänkaltaisessa musiikissa kuin Turusen klassinen ääni, ja sellaisena se uppoaa paremmin suureen yleisöön. Tämän uuden suunnan myötä bändi kyllä menetti ison osan omalaatuisuudestaan, mutta tämä “uusi suunta” on ennenkin myynyt ja hyvin. Ei sillä vuoden 1998 oopperalaulukonseptilla niitä lättyjä myytäisi läheskään yhtä paljon. Oopperahevi ei vain ole niin suuriin yleisöihin vetoavaa.
Muistaakseni Holopainen myönsi jo End of innocence -dvd:llä, että raha on aika suuri vaikutin. Onhan se jo vanha dvd, mutta en jaksa uskoa, että asia olisi tuosta muuttunut, päinvastoin. Rahan perässähän sitä ollaan. Ei siinä mitään häpeällistä sinänsä ole, jos musiikki on hyvää. Ja valtavirran mielipide näyttäisi tällä hetkellä olevan se, että uusi NW on hyvää. Minä olen vain pahainen vastarannankiiski, joskin sellaisenakin mielipiteeseeni oikeutettu.
Marraskuu 18, 2007 kello 17:14Nyt miulta on kyllä mennyt jotain ihan täysin ohi. :D En minä ole huomannut mitään varsinaista Turunen VS. Nightwish -ilmiötä, tai Turusen päätöntä morkkaamista ja Nightwishin kehumista.
Itteäni NW alkoi tökkimään jokin aika sitten eikä uusi levy muuttanut sitä mihinkään suuntaan (paitsi sen verran, etten tykkää Aneten äänestä niin paljoa kuin Turusen; se on liian korkea ja kimeä ja miulla rupeaa särkemään päätä liian herkästi kimeiden naisäänien kanssa). Minulle on sinänsä ihan sama, miten Turunen tai NW pärjää, mutta tietysti toivon niille kaikille vain kaikkea hyvää.
… ja sen verran tuosta uuden NW:n arvostuksesta vielä, että siinä on paljon sitäkin, että ihmiset odottivat jotakin kauheaa kuraa ja yllättyivät, kun uusi levy onkin noinkin hyvä. Ainakin näin on käynyt suurimmalle osalle ihmisistä joiden kommentteja olen lukenut.
Marraskuu 20, 2007 kello 21:03Minusta kaikkein pahin virhe Anette Olzonissa ei ole hänen laulunsa vaan ulkoasunsa. Nainen pitää herranjestas sentään legginsejä musavideolla! Turunen ainakin näytti paremmalta, ja henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, etää hän myös kuulostaa paremmalta.
Mitä muuten pidätte Phantom of the Operasta?
Joulukuu 31, 2007 kello 15:34Henkilökohtaisesti Century child ei ole koskaan säväyttänyt minua kovin paljon. Toisin kuin muilla Nightwishin “entisillä” levyillä, sen äänimaailma on lattea ja ponneton. Tähän Phantom of the Opera tuo pientä vaihtelua ainakin kertosäkeensä osalta; itse säkeistöt ovat minusta melko lailla yhtä mitäänsanomattomasti toteutettuja kuin muukin levy.
Tunnen ihmisiä, jotka skippaavat Phantomin joka kerta levyä kuunnellessaan. Minä kuuntelen sitä ihan mielelläni, jos vaihtoehtona on kuunnella esimerkiksi Ever dreamia tai Bless the childia.
Phantom ei tosiaan ole Nightwishin terävintä kärkeä, mutta ei se sitä häntäpäätäkään edusta.
Tammikuu 4, 2008 kello 16:57