Raivokasta rämpimistäUudistuvasta Menthal27:sta
Tajusin muutama päivä sitten, mistä pitkään kestänyt kevättalvinen masennuskauteni johtui. Siihen oli yksinkertainen syy, sellainen, jota en ollut tullut ajatelleeksikaan.
En ollut lukenut.
Kun koulua oli yli laskelmallisesti yli 40 tuntia viikossa, kirjasto oli remontissa ja kotimatkat kestivät pitkään, minulla ei ollut aikaa eikä tilaisuutta hakea saati lukea kirjoja. Se taas johti masennustilaan, sillä juuri kirjallisuus on pitänyt minut hengissä näinkin pitkään. Minä olen lukenut aina siitä lähtien kun opin tulkkaamaan noita kieltä kuvastavia kirjaimia yli yksitoista vuotta sitten. Ystävien ja seuran puutteessa minä ystävystyin kirjoihin.
Päätin, että koko tästä hulluudesta olisi tehtävä loppu. Surffasin HelMetiin ja mietin, mitä haluaisin lukea. Mitä minun oli pitänyt lukea jo kauan, mutten ollut muistanut? Mitä olin pohtinut jo niin pitkään, halunnut saada käsiini, mutten ollut koskaan löytänyt kirjastosta?
Mietin pitkään.
Hitaasti mieleeni purjehti yksi kirjakandidaatti. En tiennyt siitä oikeastaan muuta kuin nimen, olin unohtanut, mitä minulle oli kerrottu. Muistin vain sen, että eräs ystäväni oli hehkuttanut sitä minulle… mitä, kolme-neljä vuotta sitten?
Yhtenä päivänä tuo ystävä yksinkertaisesti lakkasi vastaamasta yhteydenottoihini. Ei hänelle mitään käynyt, hän oli olemassa ja voi hyvin, sen tarkistin, mutta ilmeisesti ei vain halunnut tuntea minua enää. Se tuntui pahalta — ehkä juuri siksi en koskaan lukenut Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää.
Lähetin vuosi katoamisen jälkeen hänelle vielä yhden viestin, johon en saanut vastausta. Olisin vain halunnut tietää, miksi ystäväni ei halunnut tuntea minua enää. Yhtenä päivänä juttelimme iloisesti, seuraavana hän oli poissa. En löytänyt sille syytä, en mitään logiikkaa.
Totesin, että jos hän todella ei halua kertoa minulle edes miksi, olkoon niin. En rupea ahdistelijaksi, en vaikka vaikka kysymys jäikin kummittelemaan pääni sisään ja muistin hänen puhelinnumeronsa ulkoa (ja muistan yhä).
Silti kysymys miksijäi vaivaamaan minua. Me olimme hyviä ystäviä.
Siis Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää, right.
Yhdestä kirjasta ei kuitenkaan ole iloa kovin pitkäksi aikaa, sillä olen nopea lukija. Tarvitsin muitakin nimiä, muitakin teoksia, muita sanoja. Jo pelkkä Sinikarhun nimen ajatteleminen teki minut alakuloiseksi, joten tarvitsin jotakin piristävää.
Ehkä juuri siksi onkin niin suuri arvoitus, miksi menin varaamaan Jeff Longin Helvetin piirit. Kyseessä ei kuvauksen perusteella ollut taatusti ainakaan erikoisen piristävä teos, ellei sitten pidä verta ja suolenpätkiä hilpeinä. Minä en pidä.
Seuraavaksi tajusin varanneeni Thomas Harrisin Uhrilampaat. Kiesus, aina vain parani. Uhrilampaat on tosin kirja, jonka olin halunnut lukea jo hyvin pitkään, mutta kaikessa synkkyydessään se ei ehkä ollut paras mahdollinen valinta. Melkein yhtä hyvä valinta kuin aikaisemmin lukemani Saatana saapuu Moskovaan ja Minä, Lucifer, jonka tilasin viime viikolla kirjakaupasta omaksi asti…
Aloin kysellä ystäviltäni, mitä he suosittelisivat. “Mitä tahansa”, sanoin kertomatta etsiväni piristävää luettavaa. “Ihan mitä tahansa.”
Ehdotuksia sateli. Loppujen lopuksi päätin viljellä huonoa huumoria ja lainata helvettitarinoiden vastapainoksi Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä. Se kertoo kuulemma amerikkalaisesta mormonipojasta, joka tulee Suomeen.
Helvettitarinoita ja mormoneita. Ja minä olen pesunkestävä pakana.
Satujahan ne vaan on.
Tartuin härkää sarvista ja luin Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää ensimmäisenä. Niin, ystäväni oli aikanaan ollut oikeassa, se on hyvä kirja, mutta sai minut hirvittävän surulliseksi. Minulle on aina sanottu, että olen liian tunteellinen olento… että takerrun pikkuseikkoihin ja jään jauhamaan niitä liian pitkäksi aikaa…
Se sai minut kuitenkin kaivelemaan pitkästä aikaa menneitä ja kysymään, miksi. Makasin pimeän huoneen lattialla ja totesin, etten vieläkään tiennyt.
Lähetetty Lauantaina, 14. Huhtikuuta 2007 kello 23:01. Osion Mietteitä, Elämä alla. Kommentointi ei ole sallittu.
Raivokasta rämpimistäUudistuvasta Menthal27:sta
On päiviä, jolloin me kaikki pelkäämme pimeää.
Muista lukea myös Huviretki hukkateille, se ei ole ehkä ihan niin hyvä kuin kapteeni sinikarhu, mutta lukemisen arvoinen kuitenkin :)
Huhtikuu 15, 2007 kello 11:07Hupsis, tulipas viestistäni lyhyt, en ilmeisesti osaa käyttää tätä systeemiä :D niin, piti sanomani edellisessä, että eksyin tänne Shinatrya netistä. Jos saan suositella lukemista, niin Neil Gaimanin “Neverwhere - maanailainen Lontoo” on hyvä, ellet ole sitä jo lukenut :>
Huhtikuu 23, 2007 kello 23:19Oletko lukenut Paolo Coelhon Alkemistin? (elämästä)
Huhtikuu 26, 2007 kello 13:30Entä Pikku Prinssin? (ystävistä)
Entä Connie Willisin Tuomiopäivän kirja? (uskomaton, siis hyvä!)
Kaikista noista luettelemistanne olen lukenut vain Alkemistin (ostin sen jopa omaksi asti). Täytyy laittaa loppujen nimet korvan taakse.
Huhtikuu 27, 2007 kello 21:46En todellakaan ole varma puhutko minusta. Mutta ainakin tuntomerkit tuntuvat täsmäävän aika hyvin minuun. Tässä kirjoittelee siis Chokito, Manga, Essi.
En tiedä kiusaako tämä viesti vain enemmän, vai helpottaako se yhtään, kun kerron vähän, miksi. Miksi katosin? Miksi vaan hävisin?
Nyt jälkeenpäin ajateltuna tekoni oli typerä ja inhottava, pyydän anteeksi. Olisin tosiaan voinut kertoa miksi ja nyt mietin, miksen kertonut silloin. Veikkaanpa, etten itsekään kunnolla tiennyt.
Laitoin poikki kaikki nettisuhteeni, häivyin foorumeilta ja todellakin yritin vain kadota. En tiedä oliko se oikeaa masennusta vai mitä lie angstia: sen vain tiesin, että halusin kadota. IRL elämä meni päin helvettiä ja välillä oli lähellä, etten pistänyt kaikkea loppuun oikeassakin elämässä. Siihen ei kuitenkaan pokka riittänyt.
Täytyy myöntää, että suunnitelmani oli kyllä tulla takaisin. Tehdä comeback kenties. Mutta se vaan jäi. Lähinnä hävetti hemmetisti se, että olin jättänyt niin monta ihmistä, sinut mukaanlukien, hyvästelemättä ja kertomatta miksi.
En ole Andaa unohtanut lainkaan. Käyn sivuillasi usein, ihan vain katselemassa ja lukemassa. Tulee paljon hyviä muistoja mieleen. Eihän me aina oltu asioista samaa mieltä (näin jälkikäteen ajatellen melko harvoin…) ja tuli pientä kahnausta joistakin asioista. Muistan esimerkiksi, kun riemuitsit siitä, että jätin Potterin fanittamisen vähemmälle ja pälätin enemmän Kenshinistä… Silloin minua vähän kismitti, nyt lähinnä hymyilyttää koko juttu. Hyvä ystävä olit, ja ajattelen edelleenkin että olit minulle paras ystävä siihen aikaan. Tämän takia hävettää entisestään tuo katoaminen. Olen hirveän pahoillani.
Tästä saattaa helposti tulla se kuva, että yritän puolustella katoamistani. En puolustele, lähinnä häpeän. Se oli typerää ja ennen kaikkea epäreilua sinua kohtaan. Tosiaan siis toivon, ettei tämä viesti kiusaa liikaa. Ainakin nyt tiedät, miksi häivyin.
Toukokuu 4, 2007 kello 17:17Oho. Osui ja uppos’.
Essi, parikin ihmistä on tehnyt kuvaamani kaltaisen katoamistempun. Kaikki ovat olleet ihan kuin mustan aukon nielemiä, täysin kadoksissa. Ehkä juuri siksi en olisikaan uskonut, että lueskelet tätä blogia. Tai että muistaisit koko juttua. Ei maan nielemät ihmiset tee niin.
En tiedä, olisinko pistänyt ajatuksiani alkuunkaan julkiseksi, jos olisin tiennyt sinun lukevan tätä. Minulla on tuolla arkiston puolella aika monta kirjoitusta (160 on julkisia, 294 on kaiken kaikkiaan tähän blogiin kirjoitettu). Hyvin tämäkin olisi sopinut piilotettujen joukkoon. En viitsi mitään überhenkilökohtaista yleensä revitellä julkisella puolella, kun liiankin moni (lue: muutama) tuttu lukee tätä.
Kuten sanoin, muutkin ovat harrastaneet noita houdinitemppuja. Se taisi olla se Kapteeni Sinikarhu, josta keksit, mistä on kysymys, eikö niin? En koskaan kuullut kenenkään muun puhuvan siitä kirjasta, en ennen enkä jälkeen sen keskustelun. Arvelin kuitenkin, ettei kukaan yhdestä kirjan nimestä voi vetää mitään johtopäätöksiä.
Wrong.
En niinkään koskaan ollut vihainen niistä katoamisista (enkä ole edelleenkään). Sinun tapauksessasi olin enemmänkin huolestunut - jos muistat, satuit kertomaan päin mäntyä menneistä asioista pari kolme kertaa tännekin päin. Kun sitten katosit, tuli jossain välissä aika paniikinomainen olo: nytkö se sitten teki sen? Google oli kiva kaveri, jonkin ajan kuluttua löysin sitä kautta joitain elonmerkkejä. Katso, se on ollut kirjautuneena sisälle sillon ja sillon, on se vielä elossa. Pakostakin pääsi helpotuksen huokaus, sen verran usein satuit sanomaan sanan tai pari “lopullisesta ratkaisusta” (huomasitkohan edes, miten usein puhuit siitä?).
Kuten sanottua, säikäytit kyllä pahasti. Tuohon aikaan minulla ei ollut ystäviä ihan joka orrella (eikä ole vieläkään), ja niiden vähien edestä ehti sitten huolestua kunnolla. Asiaa tuskin auttoi se, että muutama muukin teki katoamistempun samoihin aikoihin. Joukkopako maan alle.
…kaiken kaikkiaan on ilahduttavaa kuulla, että sinä yhä olet ja elät ja hengität. :) Ei ainakaan tarvitse enää pureskella kynsiä ja murehtia, että mikä sillä meni niin pahasti pieleen, että piti kerta kaikkiaan kadota lopullisesti.
Minulla on muuten vieläkin se piirtämäsi Luc jossain tuolla arkistojen uumenissa. En koskaan raaskinut heittää sitä pois.
Toukokuu 7, 2007 kello 23:01