Eräs torstaiaamuSe hemmo tuolla ylhäällä
Aina, kun odotan bussia, ratikkaa, junaa, metroa tai muuta vastaavaa liikennevälinettä ja näen sen lähestyvän, huomaan miettiväni, miltä tuntuisi hypätä sen alle. Näen hetken ajan mielessäni tuon massiivisen liikenneväline-esineen tulemassa suoraan minua kohti, jarruttamatta, ja sitten pimeää.
En todellakaan ajattele tällaisia tahallani, ajatus vain hiipii mieleeni joka ikinen kerta seisoessani asemalla tai pysäkillä; ja tosiaan, huomasin tänään, minusta olisi todellakin mielenkiintoista kokea, miltä tuntuu, kun juna murksaisi hennon ruumiini lähiasemalle. Milloin kipu alkaisi? Selviäisinkö hengissä? Jos selviäisin, muistaisinko törmäyksen, muistaisinko kivun, muistaisinko mitään? Kuinka laajoja vammat olisivat? Miltä ruumiini näyttäisi, mikä osa olisi osunut junaan ensin?
Tästä ajatukseni yleensä harhailevat eteenpäin käsittämään omaa kuolemaani laajemmin. Esitän itselleni usein kaikenlaisia kysyyksiä puolihuolimattomasti ja tiedostamatta, ja sitten viimein joskus ilalla, kun kaikki muut jo nukkuvat, muistan nuo ajatukseni.
Jos kuolisin, jäisikö minua kaipaamaan kukaan? Kuka perisi digikamerani? Kuka nukkuisi sängyssäni? Millaiset hautajaiset minulle pidettäisiin (haluaisin tulla tuhkatuksi)? Itkisivätkö ihmiset? Edes sisko?
…mitä koulutodistukselleni kävisi? Jettaisiinko numerot toisille? (En siis todellakaan kuvittele, että numeroita voitaisiin jakaa eteenpäin, mutta jotenkin minuun on pesiytynyt hassu ajatusleikki, jossa kuoleiden oppilaiden arvosanat jaetaan toisten kesken. Ihan kuin ne olisivat jotakin konkreettista, kuten tennispalloja, joita voitaisiin jakaa…)
…arvosanoista tulee mieleeni yleensä vielä hieman kolkompi suoritus, nimittäin aihe kuinka tehdä täydellinen murha. Olen suunnitellutkin sellaisen mielestäni kohtuullisen tarkasti, joskin itse asiassa eli murhavälineen hankkimisessa voisi ilmetä ongelmia.
Leikittelen ajatuksella, saataisiinko minua koskaan kiinni, jos murhaisin satunnaisesti jonkun tuntemattoman olennon. En tietenkään aio koskaan pistää suunnitelmaa täytäntöön, mutta ajatusleikki… se jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu.
Kykenisikö poliisi selvittämään, kuka postitti kirjeen ilman sormenjälkiä postilaatikkoon, joka tyhjennettiin edellisen kerran sunnuntaina kello 21? Kirjeen on täytynyt ilmestyä sinne jossakin kellonaikojen 21.01 (sunnuntai) - 20.59 (maanantai) välillä, mutta laskisiko poliisi todella mahdollisuudeksi, että kirje olisi jätetty 21.01, sekunteja postin tyhjennyksen tapahduttua? Entä kuinka todennäköistä tämän tapahtuman sattuminen silminnäkijöiden todistettavaksi olisi?
Entä löytäisivätkö he logiikkaa summittain jostain päin Suomea napatusta palautusosoitteesta, naapurikuntani postileimasta, kuukausia vanhasta, täysin tavallisesta paperista, jota löytyy jokaisesta kirjakaupasta? Saisivatko he mitään irti kirjeestä, joka olisi kirjoitettu Ikean tavallisella ilmaislyijykynällä (kynä olisi hylätty takaisin Ikeaan, jossa niitä olisi tuhansia samanlaisia)? Saisivatko he selvää käsialasta, joka olisi kirjoitettu viivainta apuna käyttäen? Pääsisivätkö he myrkyn jäljille, kun kyseistä myrkkyä saa lähes jokaisesta kaupasta? Menisikö murhan uhri lankaan ja ottaisi myrkyn? Entä jos myrkky annettaisiin toiselle henkilölle hyvässä uskossa? Kuka lopulta kuolisi?
…niin, kuolisi? Kenen aivotoiminta lakkaisi, ruumis alkaisi mädäntyä, kuka kuolisi ilman syytä vain minun oikkuni vuoksi? Kenen elämänlanka katkeaisi, naps, ja pimeys tulisi? Kuka sammuttaisi valot viimeisen kerran?
Viimeisen kerran. Niin, se kuulostaa niin lopulliselta, ja onkin sitä. Minä kun en usko jumaliin, en yhteenkään heistä, enkä kuolemanjälkeiseen elämään. Sen jälkeen kun meiltä kerran sammutetaan valot ja ruumiimme kuolee, kuolemme me mukana.
Kummin kysymys onkin viimeisenä: kumman minä lopulta murhaisinkaan, ihmismielen vai -ruumiin? Ja miksi ihmeessä ajatus ihmismielen pimenemisestä tuntuu paljon pahemmalta kuin itse ajatus ihmisolennon murhaamisesta ruumiineen päivineen?
—–
(Älkää ottako tätä kirjoitusta liian vakavasti.)
Jälkikirjoitus: taisin unohtaa kertoa syvällisistä pohdiskelustani aiheesta “kuinka tehdä kivuton itsemurha”. No, se ehkä kirjoitan siitä joskus toiste.
Lähetetty Tiistaina, 29. Elokuuta 2006 kello 16:13. Osion Et edes halua tietää, Elämä alla. Kommentointi ei ole sallittu.
Eräs torstaiaamuSe hemmo tuolla ylhäällä
On päiviä, jolloin me kaikki pelkäämme pimeää.
Tasapainoinen ihmismieli jaksaa käsitellä noinkin rankkoja aiheita. Siis niin kauan kuin pysyy tasapinoisena. Valitettavasti maailmasta löytyy paljon sairasta ja tasapainotonta väkeä.
Elokuu 30, 2006 kello 08:53Itsekukin välillä ajattelee ajatuksia, jotka eivät kestä päivänvaloa. Minäkin. Kunhan et itse ota niitä vakavasti =)
Samoja allehyppäämisjuttuja tässäkin päässä pyörii! Mutta niinhän sanotaan, ettei ihminen pelkää mennä jyrkänteelle siksi, että jos horjahtaisi alas vaan siksi, että saattaisi saada päähänsä hypätä.
Elokuu 30, 2006 kello 12:50Toivon vain ettei sinusta koskaan tule bussikuskia.
Elokuu 30, 2006 kello 13:53Riku, ehkä minusta ei tule. Ja minähän ajattelen vain itse hyppäämistä bussin alle, en aio tyrkkiä muita sinne.
Ajatukset virtaa, minkä niille voi.
Elokuu 30, 2006 kello 21:53