Tavallisesti se on elämä, joka potkii päähän, mutta ei, ei tällä kertaa. Minä olen masentuillut viime päivinä kaikkien mahdollisten surullisten loppujen takia, ja niitä onkin jo ehtinyt kertyä.
Ensinnäkin vollotin aivan avoimesti Pirates Of The Caribbean 2:n ensi-illassa. Kun elokuva loppui, olo oli turta ja mielessä pyöri vain yksi ajatus: “Ei se voi päättyä näin!”
Luin seuraavaksi päiväksi Anne Ricen kirjan Vampyyri Lestat, ja eikös sekin pistänyt pillittämään lopussa. Silmäni olivat jo todella arat siinä vaiheessa, kun aloin katsoa televisiosta Lostia, ja kun vielä tuokin sarja meni loppumaan miten sattui, huomasin taas vollottavani.
Tämän jälkeen minä hullu menin lukemaan sen Agatha Christien kirjan, jossa Hercule Poirot ampuu itsensä. Ja sitten katsoin tylsistyksissäni uusimman 4400:n jakson nauhalta ja taas teki mieli hakata päätä seinään.
Voi Erkki, minun pitää koota itseni. Ja varmaan voisin pyytää anteeksi Nooralta. En ole varma, olenko tehnyt jotain vai en, mutta on sen verran kelju olo, että lienee parasta ilmaista olevansa pahoillaan. Tuntuu vähän siltä, että olen saattanut vahingossa vaikka sanoa jotakin. En ole ollut oikein oma itseni viime päivinä.
Lähetetty Lauantaina, 15. Heinäkuuta 2006 kello 21:50. Osion Elämä alla. Kommentointi ei ole sallittu.
On päiviä, jolloin me kaikki pelkäämme pimeää.
Voi sun kanssas… *taputtaa olalle* Ei lueta masentavia kirjoja eikä katsota masentavia ohjelmia, kun elämä potkii päähän.
Heinäkuu 17, 2006 kello 16:01